Transience of life

It's funny how you don't see the transience of life until you come face to face with it. A week ago, I decided to make some mushroom pasta of those funnel chantarelles we picked, while visiting the summer cottage. As I had this intensive English course at uni, which didn't end until six o'clock, I kindly asked if my boyfriend could make the pasta while I was at uni. I also asked him to recheck that all the mushrooms were ok. Luckily I did ask him to check the mushrooms, as apparently I had also picked a few lethal webcaps together with the funnel chantarelles. To be honest, I don't think I myself, would have checked the mushrooms as thoroughly as he did. I would have propably happily made the pasta and we would have both either ended up in the hospital with destroyed kidneys, or in worst case scenario we would have both died. Those lethal webcabs can be very tricky, as they share the same habitat as the delicious funnel chantarelles. Moreover the first symptoms of the poisoning don't appear until 2-3 days after the poisonous meal, when the poison has already destroyed most of your kidneys. After this incident I decided not to go mushroom picking again. 

On kovin hassua miten sitä ei lainkaan hahmota elämän hetkellisyyttä, kun vasta sitten kun se iskee päin kasvoja. Viikko sitten päätin tehdä sienipastaa niistä suppilovahveroista, joita keräilimme kun oltiin käymässä mökillä. Koska mulla oli enkun intensiivikurssi, joka ei loppuisi kun vasta kuudelta, pyysin kauniisti poikaystävääni, jos hän voisi tehdä pastan sillä aikaa kun olin luennolla. Pyysin häntä myös pikaisesti tarkastamaan että kaikki sienet oli ok. Onneksemme pyysin häntä tarkastamaan sienet, sillä olin ilmeisesti poiminut sienikoriimme suppilovahveroiden lisäksi myös muutaman suippumyrkkyseitikin. Luulenpa etten itse olisi tarkastellut sieniä yhtä tarkasti kuin hän. Olisin todennäköisesti tehnyt iloisesti pastan ja me oltaisiin molemmat päädytty sairaalaan tuhonneiden munuaisten kera tai pahimmassa tapauksessa me oltaisiin molemmat nyt tuonpuoleisessa. Nuo suippumyrkkyseitikit on varsin katalia, sillä ne kasvaa täysin samassa ympäristössä kuin herkulliset suppilovahverot. Mikä pahinta, ensimmäiset oireet myrkytyksestä eivät ilmene kuin vasta kahden-kolmen päivän päästä myrkkyateriasta, jolloin niiden myrkky on jo ehtinyt tuhota enemmistön munuaisista. Tämän sattumuksen jälkeen päätin etten enää taida mennä sienimetsälle.

Our poisonous muhroom episode is not the only one that got me thinking about the transience of life. Yesterday my little sister told me that she and her friend nearly got hit by a careless driver and a friend of mine's father was recently diagnosed with cancer. Sometimes life can really hang by a hair. As cliche as it may sound, we need to remember to live in the moment and act everyday as if it was our last day. These pictures of a burned house suited the theme of my post so well, so I decided to add these to remind us all, how momentary life, in a form of a house or a person can be. Have you guys experienced any close calls, that really got you thinking?

- Mindy <3

Meidän myrkkysieniepisodi ei ollut ainoa juttu, joka pisti miettimään elämän hetkellisyyttä. Eilen pikkusiskoni kertoi meinanneensa jäädä ystävänsä kanssa auton alle, kun joku hurjapää oli kaahannut satalasissa melkein heidän päälle, kyse oli muutamista sekunneista. Lisäksi ystäväni isällä todettiin hiljattain syöpä. Joskus elämä on todella pienestä kiinni. Vaikka tämä saattaa kuulostaa kliseiseltä, meidän pitäisi muistaa elää tässä hetkessä ja elää täysillä. Nämä kuvat palaneesta talosta sopivat niin hyvin postaukseni teemaan, joten päätin lisätä ne tähän muistuttamaan meitä elämän hetkellisyydestä, oli se sitten talon tai ihmisen muodossa. Oletteko te kokeneet läheltä piti-tilanteita?

- Mindy <3